Jonkun Ne Likaiset Taiteilijan Työtkin On Tehtävä
(vaihtoehtoinen otsikko “kroonisen identiteetti kriisin kahleissa” tai voitte keksiä myös oman)
Olin pienenä herkkä lapsi. Itkin helposti ja tykkäsin musiikista ja elokuvista ja kirjoista. Tämä herkkyys kehittyi ja paljastui taiteilijan poluksi. Opettelin soittamaan instrumentteja ja sukulaiset tykkäsivät kun soitin heille kesäisin ja virnuilivat toisilleen, ylpeitä siitä kenties, että omassa suvussaan löytyy tällaistakin taituruutta.
Matkustelin paljon ja jouduin tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Jouduin myös pettelemaan heidän vieraita tapojaan ja kieliään, jotta kommunikointi onnistuisi. Vaikka synnyin suomessa en ole ikinä samaistunut täysin suomalaisuuteen. Tykkään kyllä metsistä, järvistä ja alkoholista mutten ymmärrä häpeä-kulttuuria, jota kielletään ja kompensoidaan sisulla, lätkällä, uusilla autoillaan ja rajulla alkoholismilla. Suomalaisuushan on ymmärtääkseni risteytymä mongoliasta tulleita saamelaisia, ruotsalais/venälais estetiikka, että “maanviljelijä meets eurohipsteri” kulttuuria. Olen erikoistunut eri ideoiden integroitumiseen ja tässä mielessä olen jonkinlainen ihmis-manifestaatio suomalaisuudesta, koska omaa identiteetti on aina ollut hukassa. Minuakin välillä hävettää ja kiellän itseltäni totuuden siitä kuka oikeasti olen.
Musiikki ja taide vei minua paikkoihin, jonne en olisi ikinä päässyt ilman niitä. Sisäisiin sekä ulkoisiin. Muistan kun lukiossa kaikki mietti mitä aikoo tehdä tulevaisuudessa. Minä vaan harjoittelin kitaraa ja ihastuin tyttöihin. En enää itkenyt vaan punastuin ja tein musiikkia. Sitten leikkasin hiukset lyhyeksi 2000 kesälä ja aloin seurustelee erään ihastuskohteen kaverin kanssa. Se meni vituiksi ja yksinäisen suden luonne alkoi tulla esiin voimakkailla tavoilla. Toisaalta, susihan on lauma eläin ja olen oppinut, että kaipaan molempia, sekä erakko laiffia, että hullua heimo meininkiä sotineen, romantiikkaneen, yhteisriemuneen, mökkireissuneen, ym.
Kuka mä oon? Vuodet ovat viranneet kuin joet mereen. Vanhat rakastajatteret ovat menneet naimisiin ja perustaneet perheitä ja joskus ajattelevat minua salaa ja vakoilevat minua netissä kun olemassaolon taikuus on hukassa. Aika on muistojen tehdas. Nämä muistot kummitelevat sielujemme aavikoilla janoisina kulkureina.
On aika vapauttavaa olla 34-vuotias maapallolainen, jolla ei ole muuta kuin kitara, kirjoitus vihot ja rikkinäisiä vaatteita. En ole malli kansalainen ja vaikka monet varmaan joskus uskoivat minuun, heillä on luultavasti mennyt toivo koska olen rahaton ja asunnoton ja kaveriton ja jumalaton ja ilman näitä mittareita, en ole enää heille kukaan. Ja siinä saattavat olla vihdoinkin oikeassa. Pahimassa tapauksessa olen peili, jossa heijastuu heidän omat pelonsa ja toiveensa paremmasta tai ainakin erilaisesta elämästä. Tästä samasta syystä leffateatteri ja taulutelevisio bisness kukoistaa.
Unelmani on kirjoittaa suuri romaani tästä absurdismista nimeltään elämä. Jumalat nauravat ja sillat palavat. Sanani tanssivat naurujen ja liekkejen tahtiin.
Palasin suomeen koska kyllästyin muiden oloissa lojumiseen vieraissa paikoissa. Täällä on helpompi olla ainakin toistaiseksi. Ei oo veitsi koko ajan kurkulla. KELA ja vanhemmat auttaa mutta mietin useasti, että onko tämä apu tuhoisaa? Onko se oikein, että toiset käyvät töissä samalla kuin taiteilija retkut ja muut luuserit käyvät sossun luukulla hakemasssa elantonsa? Kuka on tässä se taakka ja kenelle? Kumpi mä oon? Milloin olen töissä tai lomalla? Onko raha ainoa mittaapuu kaikelle tälle paskalle? Jos kaikki taiteiljat ja hullut menisivät toimistoihin ja tehtaisiin töihin, kuka sitten tekisi elokuvat ja musiikit ja kirjat, joita veronmaksajat palvoo jä jumaloi? Näistä on erittäin hankala keskustela sekä sosiaali työntekijöiden, että psykiatrien ja terapeuttien kanssa.
Mielestäni tämä systeemi voisi olla tehokkaampi. On hyvä auttaa muita mutta pitää myös vaatia heiltä aktiivista muutosta ja kehitystä. Minusta tuntuu, että liian helposti syrjitään ja tuomitaan heitä, jotka eivät oikein sopeudu mihinkään. Mielenterveys on yksi asia mutta niin kuin olen yrittänyt tuoda esiin tässä kirjoituksessani, hulluudellakin on paikkansa tässä yhteiskunnassa. Ilman sitä meistä tulee robootti-muurahaisia.
Miksi tulin takaisin? Asuin Lontoossa, Amsterdamissa ja vaikka missä. Soitin kaduilla. Useasti myös laina kappaleita koska niillä oli helpompi tapa huorata tätä omaa taituruuttani. Mutta se oli kuluttavaa henkisesti. Rahaa tuli välillä ihan kivastikin mutta kyllästyin siihen toistuvuuteen eikä raha ole ikinä motivoinut minua tarpeeksi. Joskus heitin kolikot Thames jokeen ja muut soittajat olivat ihmeissään ja yrittivät vakuuttaa, että välillä tämä on vaikeaa kun ihmiset vaan kävelevät ohi eivätkä näe meitä. Niillä vaikutti olevan pelkoja mitä minulla ei ollut. Ja päinvastoin. Jotkut heistä olivat katujen veteraaneja, soittaen samoja biisejä, samoissa paikoissa vuodesta toiseen. Tämä ei ole taidetta, se on bisnestä.
Jotkut bändi kuten Rolling Stones ja Metallica kiertävät maailmaa vuodesta toiseen soittaen hittejään ja miellytääkseen fanejaan. Tämäkään ei ole taidetta, se on myös bisnestä. Minua motivoi taide! Mutta myönätteköön, että viime aikoina olen myös alkanut kiinnostumaan bisneksen ja suostuttelun saloista. Duunari reaaliteetin ulkopuolella lienee kolikko, jolla on kaksi puolta: bisnes ja taide. Missä kolikon kääntöpuolet kohtaavat vai onko ne aina osana toisiaan? En tiedä. Saattahan se olla niin, että kun kitaristi tai maalari astuu makuuhuoneestaan ulos ja esittää luomuksiaan muille, myynti alkaa.
Vuosien mittaan oikea käsi rasittui enkä pystynyt soittaa enää. Diagnoosin mukaan minulla on harvinainen neurologinen oireyhtymä nimeltään focal dystonia. Lauloin ja kirjoitin omasta turhautumaisuudestani kaikkea kohtaan. Epätoivo laskeutui pimeänä myrskynä ja löysin itseni meksikosta hiekkarannalta. Makasin shampanja hiekassa ja toivoin sen vieväni minut jonnekin kauas. En muista oliko kyyneleitä koska koko meri tuntui yhdeltä isolta kyyneleeltä. Olin jonkun ravintolan takahuoneessa testaamassa kokaiini-näytteitä joiltain meksikolais diilereiltä, jotka löysivät minut haahuilevan janoisena Playa Del Carmenin kaduilla ja tarttuivat tilaisuuteen. En halunnut maksaa siitä enkä mistään muustakaan ja heistä tuli vihaisia. Lähdin sieltä äkkiä pois ja juoksin laivaan hirveässä kokaiini paniikissa tietäen minkälaiset huumekartelli bisnekset siellä on ja mitä kauhutarinoita olin kuullut vastaavista tilanteista. Botski vei minut paratiisiin.
Olen soitellut asunto toimistojen perään, kysynyt onko niillä mitään. Hakemukset täytetty ja lähetetty, VVA:t ja muut tapaamiset hoidettu. Ulla oli todella sympaattinen minua kohti ja vaikutti ymmärtävän minua paremmin kuin moni muu tässä bisneksessä. Kaikki muut sosiaalityöntekijät on useasti vaikuttanut olevan henkisesti jopa huonommassa tilanteessa kuin minä. Halusivat lomille. Halusivat kotiin kattoo netflixiä ja syömään suklaata. Miettivät miten kauan jaksaa tätä samaa paskaa. Ei sanonut näitä asioita ääneen mutta aistin sen. Joskus mietin pitäisikö kysyä miten voin auttaa heitä.
Minua useasti ahdistaa olla KELA:n tomistoissa. Tulee luuseri olo mutta jotenkin löydän siitä sitten lopulta aina jotain bluesmiehen huumoria. Mietin mitä Jim Morrison olisi tehnyt jos olisi nyt minä? Tai Bukowski?
Kerran otin vuorolapun ja koska se oli liian suuri ja odotus liian pitkä, viskoin sen roskista kohden ja lähin helvettiin sieltä, masentuneena ja janoisena ja yksinäisenä. Joku krapulainen, mörisevä narkkari sanoi “hei, pudotit tämän” ja teki mieli vetää turpaa mutten ole ikinä lyönyt ketään. Otin lapun ja pistin sen rauhallisesti roskiin.
En ole kukaan vaikka sekin on joku. On hankala täyttää näitä kaavakkeita ja ylläpitää ihmissuhteita tai olla kyllästymättä arkeen tai tehdä palkallista perus työtä. Rakastan musiikkia ja taidetta ja sitä kauneutta ja hulluutta mitä tämä rakkaus vaatii. Taide on ainoa asia, joka pitää minun pään veden yläpuolella haukkaamassa happea kunnes taas sukellan takaisin ihmisten sosiopaattiseeen nykymaailmaan. Molemmat ruokkivat toisiaan.
Käyn myös salilla ja observoin ihmisiä siellä. Joskus fantasoin, että olisin taas kaikessa tässä disneylandissä täysin mukana. Atleettinen kroppa ja muoti kledjut ja tatskat ja slangit ja terassi-illat ja juhannus sekoilut ja kaikki se ihana tuska mitä kaikki rakastavat niin ihmeellisen paljon. Kaipaan sitä yhteenkuuluvuutta ja seksiä ja villejä tarinoita. Sieltä saisi taas paljon pensaa liekeille. Sitten vedän taas yhden hauiskääntösarjan jonkun hyvän biisin tahtiin ja unohdan kaiken.
Aion luoda uuden ideaali minän, joka tulee rikastumaan rahalla ja rakkaudella. Autan ihmisiä ja käyn formula kisoissa ja teen biisejä ja kirjoitan kirjoja. Minulla on velvollisuus viedä tämä niin pitkälle kuin mahdollista. Tämä on työni ja siksi en ole laiska, enkä ikinä lomalla enkä kotona missään koska olen aina kotona ja lomalla ja kaikki on leikkiä ja työtä vaikka unelmoin joskus yksinkertaisesta rivitalo/volvo elämästä Espoossa.
Anteeksi, että on kestänyt näin kauan edellisestä kohtaamisestamme mutta nyt jälleen tapaamme. Sinä siinä ja minä tässä. Tästä se kaikki alkaa. Mahdollisuudet vaikka mihin. Se on nyt meistä kiinni. Mitä haluat? Ja mitä olet valmis tekemään sen eteen? Jos vastaus on muu kuin “kaiken”, on paras, että kuljemme eri teitse. Voinko auttaa sinua jotenkin? Haluan auttaa. Auta minua auttamaan.
Uskon, että maailmassa on paljon eksyneitä sieluja, jotka yrittävät väkisin taipua johonkin muottiin, johon ei yksinkertaisesti kykene eikä mahdu. Sinun on löydettävä se, joka haluat olla. Sitten selvitä mikä on se prosessi, johon olet valmis osallistumaan ja sitoutumaan. Mistä olet valmis luopumaan? Ja sitten luo se tyyppi ja nauti siitä prosessista! Tämä on meidän uskonto. Jumala on peilissä. Tutustukaa häneen.
Nähdään rintamalla soturit.